Ikinä et voi tietää, mitä toinen käy läpi

Talvella eräs keski-ikäinen, energisellä rokkiasenteella varustettu teräsmimmi, jonka olin tavannut ennenkin, tuli Marulle tällä kertaa hieman väsyneen oloisena. Hän bongasi rekistä lähes uudenveroisen, punaisen lyhyen nahkatakin, ja ihastui siihen. Hän meni sovituskoppiin sovittamaan sitä ja keimaili peilin edessä hymy korvissa, ihastuen koko ajan lisää.

Takilla oli jonkin verran hintaa, sillä se oli arvostettua merkkiä. Hän arpoi sen ostoa kauan. Rehellisesti, takki näytti tyrmäävän hyvältä hänen päällään, ja sanoinkin sen hänelle.

Yhtäkkiä asiakas kurkisti sovituskopista, ja sanoi: “Et usko, mitä juuri tapahtui." Katsoin häntä kysyvästi. Hän kertoi: "Mä päätin mielessäni, että JOS täältä nahkatakin taskusta löytyy jotakin kivaa, niin ostan sen. Laitoin käden taskuun, ja katso mitä sieltä löytyi.” Hän avasi kämmenensä. Taskusta löytyi teelusikan pään kokoinen kristallinkirkas, kaunis hiottu kivi.

Mitä? Miten?! Asiakas oli haltioitunut; tämän täytyi olla merkki. Hän ostaa takin.

Sanoin kassalla pilke silmäkulmassa tälle rokkimimmille: "Tulet sitten keväämmällä nahkatakkisäillä pyörähtämään tässä ja näyttämässä sen sun päällä!" Yhtäkkiä asiakkaan silmät kostuivat.

Hän sanoi, että: “Et uskokaan, kuinka paljon minulle merkitsee se, että sanoit noin. Tulin nimittäin juuri syöpähoidoista, ja se on ollut aika rankkaa. Lääkäri sanoi, että senkun vain suunnittelet tulevaa; että eihän siitä mitään tule jos pelkään tehdä jotakin, koska voin kuolla huomenna. Että en muka voisi ostaa tätä takkia, koska en ehkä pääsisi käyttämään sitä keväällä.”

Kyllähän siinä minullakin kostui silmät.

It's the little things.

Janita

Numeronikkari